Jokin aika sitten siunasin vainajan, joka oli kahden maan kansalainen. Hän oli syntynyt ja kasvanut Suomessa, mutta nuorena lähtenyt ulkomaille ja jäänyt sinne asumaan. Hänellä oli kaksi kotimaata. Omaiset kertoivat, että aina, kun hän oli toisessa kotimaassaan, hän kaipasi toiseen kotiin. Se toi elämään oman värinsä. Luulen, että kristityn elämässä on jotain samaa sävyä. Me olemme yhtä aikaa tietyn maan kansalaisia. Olemme syntyneet tiettyyn historialliseen aikaan ja paikaan, elämme suomalaisen yhteiskunnan keskellä.  Mutta kastettuina me kuulumme myös Jumalan valtakuntaan, joka on ihan omanlaisensa näkymätön todellisuus. Meillä on koti ja oma elämä tässä näkyvän maailman keskellä ja kuitenkin olemme samaan aikaan matkalla taivaan kotiin. Tämä kaksoiskansalaisuus ei ole aina ihan helppo yhdistelmä, vaan siitä aiheutuu ristiriitoja. Miten elän kristittynä tämän maailman keskellä? Mitä se tarkoittaa? Ristiriidassa eläminen on haastavaa, joskus yritämme välttää sitä, ja etsiä ratkaisua, joka tekee elämästä helpompaa. Kaksi tapaa tulee ainakin mieleen. On ihmisiä, jotka kokevat tämän näkyvän maailman ja yhteiskunnan kehittymisen ahdistavana. He tuntevat surua ja katkeruutta, että monet asiat eivät ole niin kuin ennen. Ei ole enää yhteisiä arvoja, kirkon asema horjuu, Raamattua ei pidetä auktoriteettina. Yhteiskunnan uudet kertomukset, kuten yksilökeskeisyys ja kulutuskeskeisyys, saavat monet tuntemaan itsensä eksyneiksi ja juurettomiksi. He kokevat, ettei Jumala ole tässä maailmassa läsnä ja pakenevat siksi tämän puoleisesta tuon puoleiseen. Uskossa alkavat korostua maailman pahuus, maailmanlopun kaipaus, viehtymys vain samanhenkisten seuraan ja unelma valittuna olemisesta.

 

Jotakin samaa näen tällä hetkellä myös kirkon sisällä siinä, että halutaan puhdistaa kirkko vain tietyllä tavalla Raamattua ymmärtävien ja samanmielisesti uskovien paikaksi. Tällaista liikehdintää on kirkon historiassa toki ollut aina ja yleensä huonoin seurauksin. Pyhien yhteisöt romahtavat omaan mahdottomuuteensa. Synti kun valitettavasti elää ja voi hyvin parhaimmissakin piireissä.  Emme saa kitkettyä syntiä pois maailmasta, kirkosta, itsestämme. Rikkavilja kerätään kyllä aikanaan pois, mutta sen tekee Jumala, ei ihminen. Erityisen surullista ja hävettävääkin on se, jos me kristityt keskenämme rupeamme tätä jakoa tekemään. Minkä kuvan se antaa meistä? En tarkoita sitä, ettei saisi keskustella ja olla eri mieltä. Yksimielisyys kirkon kaikissa asioissa on mahdotonta eikä edes tavoiteltavaa. Mutta onnistuisiko meiltä keskinäisen ohi, yli ja päälle oikeassa olemisen huutojen sijasta pysähtyä kuuntelemaan toisiamme. Voisimmeko erimielisinä polvistua Kristuksen eteen. Katsoa yhdessä Kristusta? Kristuksen jakamisen sijasta ottaa vastaan sen, mitä Kristus jakaa – oman murretun ruumiinsa. Siitä riittää jokaiselle ---- jolla on nälkä.

Tällainen lahkoutumiskehitys on helppo nähdä ja ehkä tuomitakin. Mutta paljon vaikeammin havaittava ja siksi vaarallisempi ja uhkaavampi vaihtoehto on se, että Jumalan valtakunnan todellisuus häviää elämästämme kokonaan. Elämässämme ei enää olekaan mitään salattua ja näkymätöntä ulottuvuutta. Yhteytemme Jumalaan katkeaa, taivaan kansalaisuus muuttuu merkityksettömäksi. Meillä on kyllä taivaan kansalaisen passi, kasteessa saatu, mutta emme sitä koskaan käytä. Nyrjähdys tasapainosta tapahtuu varmemmin tällä tavalla. Kuinka paljon päivässäni on rukousta, Jumalan ihmeellisten tekojen ja luomistyön ihmettelyä, viipymistä hänen sanansa äärellä? Ihan varmasti teen paljon oikeasti tärkeitä asioita päivän aikana. Ja on vanha sanonta, joka sanoo: "Uskollisesti työskennelty on kaksinkertaisesti rukoiltu." Se ei kuitenkaan tee rukousta turhaksi eikä muuta tärkeysjärjestystä. Rukouksesta on sanottu, että se kristityn hengitystä. Jos en hengitä, kuolen. Jos en rukoile, mitä minulle käy? Voit kokeilla ja vähän samalla testata itseäsi kotona niin, että yritä vaikka muutaman viikon ajan, joka ilta ennen nukahtamista käydä päiväsi läpi ja miettiä, missä näit Jumalan läsnäolon tuon päivän aikana. Tein itse tätä harjoitusta kesän ajan ja tajusin hämmästyksekseni, että niin vähän näin merkkejä Jumalasta. Ymmärsin pian, että etsin häntä jostain erityisestä. Vaatii hengellisen näkökyvyn harjaantumista ja joskus ehkä optikolla käyntiä, että oppii näkemään Jumalan arkisessa ja tavallisessa: lapsissa, työssä, ystävien kohtaamisessa, sateessa, tuulessa, auringon lämmössä, ilossa ja itkussa. Sanansa mukaan hän on meidän kanssamme joka hetki. Hän on meitä lähellä aina. Oma kokemuksemme voi kertoa jotain muuta, meillä voi olla sellainen tunne, että olen kaukana Jumalasta tai olen lähellä Jumalaa. Tuo tunne kertoo itsestämme, omasta tilastamme, ei Jumalasta.

 

Olen viime aikoina lukenut Martti Lutherin pientä kirjasta: Kuinka rukoilla, ystäväni? Siinä Luther hienolla tavalla kiteyttää sen, mitä kahden maan kansalaisuus meille kristityille on. Hengellisyys on Jumalan edessä elämistä, Jumalasta iloitsemista ja Jumalan edessä katumista myös kaikissa perhettä, yhteiskuntaa, omaa työtä, naapuruussuhteita, tätä elämää koskevissa asioissa. Rikas hengellinen elämä ei siis ole pelkästään taivas-kokemuksia, uskonnollisia elämyksiä, jumalanpalveluksessa käymistä tai jotain vähän henkevämpää kuin arkielämä. Hengellisyys toteutuu arjessa: tässä maailmassa, koska sana tuli lihaksi tässä maailmassa. Mutta, jotta sana voisi yhä uudestaan tulla todeksi kristityn arjessa, hän tarvitsee jatkuvaa yhteyttä sanaan; sanan kuuntelua ja harjoitusta, meditointia ja rukousta, vetten äärellä olemista. Tämän vuoksi Luther kehottaa säännölliseen Raamatun lukemiseen ja rukoukseen.

 

Antakaa siis keisarille se, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu. Elämässämme on kahden maailman todellisuus koko ajan läsnä. Näin pitääkin olla. Passissani on taivaan valtakunnan leima: Kuulun Jumalalle, koko elämäni kuuluu. Jumalan omana elän tätä ajallista elämääni. Aika usein se on vaivaa, rukousta ja kyselemistä: miten ihmeessä? Joskus se on vastavirtaan kulkemista, joskus äänen korottamista niiden puolesta, jotka uhkaavat jäädä jatkuvan kasvun ja rikastumisen aatteiden jalkoihin. Usein parannuksen tekoa: kuka ja mikä hallitseekaan minun omaa sydäntäni? Missä on turvani hädän hetkellä. Uskon, että jos me rehellisesti ja nöyrästi yritämme elää kristittyinä tämän maailman keskellä, siitä seuraa myös se, että sellaisetkin ihmiset, jotka eivät jaa kokemustamme kahden maan kansalaisuudesta, kuitenkin arvostavat yritystämme. Tekopyhyys on kaikkien pahinta. Se saa ihmiset pettymään ja karkottaa heidät seurakunnan yhteydestä. Siis se, että eletään jatkuvasti toisin kuin puhutaan. Tätä vastaan Jeesus hyökkäsi. Mitä hän tarkoitti? Juutalaiset olivat hyvin tarkkoja keisarin kuvista. He eivät sallineet Jerusalemiin tuotavan edes lippuja tai viirejä, joissa oli keisarillisia kuvia. Hopearahassa oli keisarin kuva. Juutalaisten ei kuitenkaan tarvinnut käytännössä tätä rahaa kantaa mukanaan, koska kaupankäynnissä voitiin käyttää myös muuta rahaa. Jeesuksen keskustelukumppanit pystyivät kaivamaan tuon nimenomaisen kolikon varsin vaivatta kaapujensa uumenista. Samalla, kun he palavasti vihasivat roomalaista kolikkoa ja siinä olevaa keisarin kuvaa, he kuitenkin salaa käyttivät sitä maksuvälineenä. Vastaavanlaisia tilanteita löytyy meidän kristittyjen piiristä valitettavan paljon. Eikä tarvitse lähteä kaukaa hakemaan, ihan omaan elämään kurkistaminen riittää. Parannus alkaa itsestäni. Armo on myös minua varten.

 

Rukous:

Herra Jeesus, anna minun tämä päivä valvoa,

etten tuota synneilläni Hengellesi murhetta.

Valvo, Jeesus, puolestani, seiso aina rinnallani.

Jos käyn uneen uupumaan, nosta tielle uudestaan.

 

Herra Jeesus, anna minun tämä päivä levätä,

Golgatalla ihmetellä Isän armon syvyyttä.

Täytit kaiken puolestani, voittosi on turvanani.

Siitä löytää rauhaton lohdutuksen kallion.

                                                                 (Virsi 544:1,4)

Pia Särkelä