Tulkoon meille armo ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

Lucian päivä 13. joulukuuta on tunnettu valon juhla. Joitakin aikoja sitten olin juuri tuona päivänä vankilavierailulla. Valoa tulvillaan olleen, lämminhenkisen juhlan kohokohta oli silloin, kun esiintymään tuli kolme nuorehkoa naisvankia, jotka valloittavasti toivat kuulijoille hyvää mieltä taitavalla laululla ja jo yhtyeen osuvalla nimellä: Lusijaneidot!

Te arvoisat yhteiskuntavaikuttajat, lainsäätäjät, toteuttajat ja valvojat, olette työssänne tekemisissä valon ja pimeyden, totuuden ja valheen, oikean ja väärän kanssa siinä missä vankilaväki ja rikosseuraamuslaitoskin. Itse asiassa teitä voisi kutsua tämän tehtävän takia nimellä Lucifer! En tarkoita tällä epiteetillä Kointähteä eli Venusta enkä sitä negatiivista merkitystä, jonka kirkkoisät raamatuntulkinnoillaan (Jes. 14: 12 ja Luuk. 10: 18) nimelle antoivat, kun se uskontopolitiikassa yhdistettiin Babylonian kukistettuun kuninkaaseen ja sen myötä langenneeseen enkeliin, saatanaan. Sen sijaan ajattelen antiikin taidetta, jossa Lucifer esitetään ratsastavana nuorukaisena, joka pitää kädessään tulisoihtua. Hän on siis latinaa sanamukaisesti kääntäen (lux, valo + ferre, tuod a) "valontuoja". Hänen tehtävänsä oli tuoda kaikkien näkyville oikeuden ja hyvyyden valo.

Suomen kansan silmissä yhteiskunnallisen vallan vaalijoiden tulee olla valontuojia. Se merkitsee työtä oikeuden, tasavertaisuuden, vapauden ja ihmisyyden hyväksi tässä maassa ja maailmassa. Se merkitsee lahjomattomuutta ja monien kohdalla myös yhteyttä siihen todelliseen valoon ja totuuteen, jota me kutsumme Jumalaksi. Usko Jumalaan antaa parhaimmillaan kriittistä perspektiiviä arvioida omia ja toisten linjauksia yhteiskunnassa ja omassa elämässä. Pahimmillaan se sulkee korvat ja ymmärryksen itsestään selvistä asioista. Ikiaikainen viisaus Sananlaskujen kirjassa ilmaisee sen pistämättömästi: "Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä: ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahrimia käsiä, sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille, väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan."

Uskon, että te kaikki allekirjoitatte nämä Sananlaskujen kirjan viisaat sanat. Mutta mistä sitten tulevat keskellemme vihapuheet ja sormella osoitteleminen? Mistä kärhämät keskellemme? Mistä pahuus, jota on liian paljon tässä maailmassa? Mistä kardinaalipaheet: ylpeys, ahneus, kateus, viha, säädyttömyys, kohtuuttomuus ja laiskuus?

Ne nousevat omasta sydämestä, ihmisen sisimmästä! Meissä jokaisessa on pimeyttä jos on kyllä valoakin!

Muinaiset rabbit opettivat jo vuosituhansia sitten, että Jumala on luonut jokaiseen ihmiseen kaksi taipumusta: taipumuksen hyvään ja taipumuksen pahaan. He korostivat, että tuo taipumus pahaan on meissä niin voimakas, ettei sitä kannata millään tavoin ruokkia pahoilla ajatuksilla, sanoilla tai teoilla. Nyt he sanoisivat, ettei sitä tule ruokkia vaikkapa väkivaltaviihteellä, pornolla, vihapuheilla eikä hervottomilla blogiheitoilla. Pahuus pitää kyllä puolensa muutenkin. Sen sijaan tuota taipumusta hyvään kannattaa vahvistaa ja tukea. Rabbien resepti tähän oli yksinkertainen: lukemalla Jumalan sanaa! Se pitää ajatukset kurissa ja auttaa kuulemaan ja toteuttamaan sitä, mikä on hyvää, oikein ja kohtuullista Jumalan ja ihmisten edessä. Se ohjaa pitämään huolta lapsista ja nuorista niin, ettei heitä jätetä heitteille. Lapsi a ja nuoria ei tietysti voi pimeydestä eristää, mutta heitä voidaan valistaa. Yhteys elämän antajaan ja ylläpitäjään auttaa pitämään huolta myös vähäosaisista, leskistä, orvoista ja muukalaisista, keitä he tänä päivänä ovatkaan. Ja se auttaa meitä huolehtimaan siitä, ettei jo elämäntyönsä tehneitä köytetä sänkyihinsä odottamaan iäisyyskutsua, eikä velkakuiluun joutuneita syöstä toivomaan ennenaikaista kuolemaa.
Epistolatekstimme sanoi tämän kaiken nasakasti: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.

Tätä samaa valovoimaista viisautta meille tarjoilee myös Johanneksen evankeliumista kuultu tekstikatkelma. Evankelistan nerous on siinä, että hän - puhuessaan pesunkestäville pakanoille Vähässä-Aasiassa - pitkälti luopui juutalaisperäisestä käsitteistöstä. Sen sijaan hän esitteli Jeesuksen lukijoilleen uudella tavalla, kreikkalaisten kielellä ja käsitteistöllä. Siksi Johannes puhuu Jeesuksesta Jumalan sanana eli logoksena. Tuon termin oli keksinyt filosofi Herakleitos noin vuonna 560 eKr. Herakleitos "sattui" aikanaan asumaan juuri samaisessa Efesoksen kaupungissa, jossa Johanneksen evankeliumi syntyi. Filosofi tarkoitti logoksella sitä jumalallista viisautta, järkeä ja luomisvoimaa, jonka avulla maailmankaikkeus luotiin ja joka pitää sitä koossa. Tuo voima ulottuu myös ihmisyyteen ja etiikkaan: se auttaa tunnistamaan valheen ja pimeyden ja pitämään valoa, totuutta, rauhaa ja luomakunnan eheyttä oikeassa arvossa. Johannes korostaa Herakleitoksen perinnön vaalijoille Efesoksessa, että tuo viisaus on ikiaikaista, se oli mukana jo luomakunnan alussa. Nyt - Jeesuksen elämäntyössä - tuo viisaus tuli ihmisen hahmossa keskuuteemme. Sana tuli lihaksi. Siksi Jeesus "oli täynnä armoa ja totuutta".

Armo ja totuus? Miten elämä vääristyisi jos olisi vain jompaakumpaa? Armoa ilman totuutta? Totuus ilman armoa? Jeesus itse osoitti, että nämä kaksi kuuluvat yhteen. Tähän perustunee Olavus Petrin tuomarinohjekin: Mikä ei ole oikeus eikä kohtuus, ei voi olla laki. Tämä on hyvä muistaa erityisesti yhteiskunnan korkeimmilla päätöksenteon paikoilla, jotta armoa ja totuutta pystyttäisiin arvioimaan ihmisen mitalla.
Evankelista Johannes korostaa Jeesuksen ja Jumalan välistä läheistä yhteenkuuluvuutta. Sillä on merkitystä meille, kun haluamme tehdä oikeudenmukaisia ja ihmisyyttä edistäviä ratkaisuja. Usko Jumalaan nimittäin ruokkii sitä edellä mainittua taipumusta hyvään. Samalla Kristuksen oma esimerkki vie meidät tavoittelemaan sitä, mikä on hyvää ja oikein. Se myös edistää yhteisvastuuta laajassa mielessä ja erityisesti juuri nyt ajankohtaista yhteisvastuukeräystä, joka aloitettiin viime viikonloppuna. Keräys muistuttaa miten toimeentulo ja elämän mielen säilyttäminen voi olla niin pienestä kiinni. Siksi meitä kaikkia kutsutaan valonkantotalkoisiin myös kohta koottavan kolehdin muodossa. Se menee siis yhteisvastuukeräykselle. Suositan taas kerran setelikolehtia - on helpompi kantajillekin!

Hyvät sisaret ja veljet, arvoisat vallankäyttäjät. Edessä olevien valtiopäivien aikana teidän on hyvä muistaa, että kirkoissamme rukoillaan esivallan ja yhteiskunnallisen vallankäytön puolesta. Teille pyydetään vastuuntuntoa, taitoa ja tahtoa edistää rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja vapautta; viisautta nähdä jokaisen elämän korvaamaton arvo. Samalla teille rukoillaan langatonta yhteyttä ehtymättömään valon ja energian lähteeseen, Jumalaan. Tuo yhteys elämän antajaan ja ylläpitäjään ruokkii näet eettisyyttä, antaa selkärankaa ja tukee sitä kättä, jolla valosoihtuasi kannat. Sinun tehtäväsi on sen myötä tuoda esille hyvyyden ja oikeuden valo!