Me miellyttäjät

Minä haluan miellyttää ihmisiä. Mietin, mitä he minusta ajattelevat. Toivon, että teen heihin hyvän vaikutuksen, että he pitävät minusta ja ihailevat tai ainakin kunnioittavat minua. Se, mitä luulen ihmisten ajattelevan minusta, tai mitä toivoisin heidän ajattelevan, vaikuttaa siihen, mitä sanon ja teen, miten puhun, käyttäydyn, pukeudun, miltä näytän, mitä juttuja kerron itsestäni, kenen seurassa liikun julkisesti. En väitä, että yrittäisin huijata ihmisiä. Haluan vain, että he saavat minusta parhaan mahdollisen kuvan. Ja uskon, että sinä olet ihan samanlainen, myönnä tai älä.

Myös Jumalalle tekee mieli esittää itsensä parhaassa mahdollisessa valossa. Hankalan asiasta tekee se, että Hän näkee minun sisimpääni saakka, kaiken senkin, mitä yritän piilottaa. Mutta ainahan voin yrittää selitellä asioita: itsekkääseen tai hölmöön toimintaan on aina syyt.

Tästä omakuvan kiillottamisesta ja julkisuuskuvan ylläpitämisestä haluaisin kertoa teille erään kertomuksen kahden tuhannen vuoden takaa, sieltä Jeesuksen ajoilta. Päähenkilöinä kertomuksessa ovat fariseus ja publikaani. Fariseuksethan olivat uskonnollisen maallikkopuolueen jäseniä, jotka olivat opiskelleet juutalaista lakia ahkerasti ja pyrkivät sen pilkuntarkkaan noudattamiseen. Fariseukset olivat lain noudattamisesta niin innoissaan, että noudattivat oikeastaan lain lisäksi myös erilaisia perinnäissäädöksiä ja muita sääntöjä samalla tarkkuudella. Mikä leppoisinta, he vaativat myös muilta lain pilkuntarkkaa noudattamista ja katsoivat halveksuen pitkin nenänvarttaan kaikkia, jotka heidän mielestään eivät tähän yltäneet. Mutta he uskoivat tekevänsä oikein näin toimiessaan ja olivat onnellisia siitä, että Jumala rakasti heitä heidän ansioituneen lainnoudattamisensa ansioista.

Toinen päähenkilöistä on siis publikaani, veronkerääjä. Publikaanin tehtävä oli kerätä valtiolle tietullia kaikilta tienkäyttäjiltä. Mikäs siinä, työ mikä työ, mutta publikaaneja ei kovin korkealle arvostettu. Paitsi, että veroja oli jo silloin kurja maksaa, publikaaneista erityisen halveksittuja teki se, että he keräsivät veroa myös omaan taskuun. Mitä korkeammat maksut he kehtasivat kerätä, sitä enemmän he itse pääsivät rikastumaan. Publikaaneja pidettiin erityisen syntisinä ihmisinä, sillä he eivät työnsä vuoksi voineet noudattaa juutalaisten puhtaussäädöksiä täydellisesti. Varsinkin fariseukset katsoivat pitkää nenänvarttansa pitkin publikaaneja halveksuen.

Jeesus kertoi tällaisen kertomuksen: Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui näkösälle temppelin etuosaan ja rukoili ääneen: ”Minä kiitän sinua, Jumala, siitä, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, huijarit, rosvot, tai niin kuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta.” Fariseuksen patsastellessa itseensä verrattoman tyytyväisenä temppelin takaosassa publikaani rukoili hiljaa itsekseen. Hän ei kehdannut edes nostaa katsettaan kohti taivasta, vaan sopersi: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” Ja Jeesus sanoi: publikaani lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Nöyrän rukous on Jumalan mielen mukaista.

Kun rukoilet, on hyvä pitää tämä kertomus mielessä. Rukous ei ole suoritus, litania, jossa tärkeintä on sanoa hienoja sanoja ja tehdä vaikutus toisiin ihmisiin tai Jumalaan. Rukous on sinulle etuoikeus. Sinua rakastaa Jumala, joka haluaa tietää, mitä sinulle oikeasti kuuluu; Jumala, joka on luvannut auttaa jokaista, joka häneltä apua pyytää.

Tässä maailmassa ei ikinä voi täysin lakata miettimästä sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Mutta siitä saat olla varma, että Jumalalle sinun ei tarvitse esiintyä. Eikä sinulla siihen ole mitään mahdollisuuttakaan. Se tuntuu hieman raa’alta: Jumalan edessä olet aina aivan alaston. Sinulla ei ole mitään, millä kiillottaa imagoasi. Mutta samalla on voimassa Jumalan lupaus: Hän rakastaa sinua ehdoitta. Tuollaisena, kuin olet. Nyt ja aina.