HÄRKÖSEN PERHEEN YSTÄVÄKIRJE

Kirjoitelma numero 1 armon vuonna 2011

Hei vain kaikille tutuille ja tuntemattomille kotikonnuilla Suomessa!             Heti alkuun tyypillinen aloitus: Syvimmät pahoittelumme siitä, että emme ole kirjoittaneet mitään lähes puoleen vuoteen. Tämä ei ole ollut tarkoituksellista välinpitämättömyyttä, vaan siihen on ollut myös erilaisia syitä.

Edellisen kirjeen kirjoitimme Morogorosta kielikoulusta. Kielikoulu oli sellaista aikaa, että siitä oli vaikea kirjoittaa mitään uutta yhden kirjeen jälkeen, aika vain toisti itseään. Tokihan olisi voinut kirjoittaa kaikista mahdollisista vaikeuksista oppia, milloin sanojen väliin tulee ”wa”, milloin ”za”, milloin ”cha”, milloin ”vya” tai joku muu. Tai siitä, kuinka toistelimme lausetta ”ndizi nitunda”, eli banaani on hedelmä.

Mutta oikeasti, ei siitä juuri jutun aihetta löytynyt. Ja sen jälkeen, Mwanzassa, elämä on ollut todella kiireistä. Jos sanon, ettei ole ollut aikaa tai voimia kirjoittamiseen, en valehtele juurikaan.

MUTTA PALATAAN ALKUUN

Tai ei ihan alkuun, vaan marraskuuhun, tarkemmin ottaen marraskuun 18. päivään, tai vielä sen aamuun. Silloin nimittäin Katrin vanhemmat hakivat Heinolasta nykyisiltä vuokralaisiltamme koiramme Kgomon ja kissamme Zebran ja Puddingin. Kiitokset muuten vain Kuismalle ja Minnalle eläinten hoidosta, sekä Pirjolle ja Lasselle kuljetuksista! Tuona päivänä siis alkoi operaatio ”Härkösen perheen yhdistäminen”. Kgomo ja kissat lensivät vielä samana iltana Amsterdamiin, jossa yöpyivät KLM:n eläinhotellissa. Sieltä muuten kysyttiin, mitä nehaluaisivat syödä illalla ja onko niillä kenties ruokaaineallergioita.

Seuraavana päivänä tapahtui kahtaalla: Eläimet lastattiin Amsterdamissa taas lentokoneeseen, joka suuntasi Kilimandjaron kautta Dar-es-Salaamiin. Me taas pakkasimme kotimme Morogoron kielikoululla, haimme tytöt heidän viimeisenä koulupäivänään Morogoro kansainvälisestä koulusta ja suuntasimme myös kohti Daria.

Ja yöllä, jo 20. päivän puolella se vihdoin tapahtui: Perheen riemukas jälleennäkeminen. Kgomo oli hämmästyksestä suunniltaan, kun saimme sen ulos häkistään lentoaseman rahtiterminaalissa. Kissoja ei Karatussa 20.02.2011 uskaltanut ottaa häkeistä pois ollenkaan, olisihan se ollut julmaa, jos jompi kumpi kissoista, lennettyään toiselle puolelle päiväntasaajaa, olisi kadonnut saman tien Darin lentokentälle.

Nukuimme Darissa muutaman tunnin ja aikaisin aamulla pakkasimme koko revohkan autoon ajaaksemme takaisin Morogoroon. Siellä pakkasimme auton uudelleen, ja noin yhdentoista aikaan aamulla aloitimme sitten matkan kohtiuutta kotiamme Mwanzassa. Auto oli ääriään myötentäynnä, tai oikeasti ylikin. Kattotelineelläkin oli tavaraa. Mutta kaikki mahtui, eläköön!

Matka Mwanzaan ei ollut kovinkaan tapahtumarikas. Matkalla pysähdyimme yöksi Singidassa. Yöpaikka oli majatalo, jonka meille varasi eräs saksalainen lähetystyöntekijä, jonka tapasimme lyhyesti kielikoulussa. Katri jäi majataloon eläinten kanssa koko illaksi, minä ja tytöt menimme saksalaisten kanssa vielä pitsalle.

Mainitsen tämän sen takia, että tuona iltana löytyi jälleen yksi täysin uusi versio pitsasta. Miksihän italialaiset kutsuisivat sitä luomusta? Mutta aivan hyvää sekin pitsa oli, ja täyttävää myös.

Sunnuntaina, 21. marraskuuta näimme elämämme ensi kerran Mwanzan. Mitähän asioita tuosta ensi kokemuksesta kirjoittaisi? Ensinnäkin, ensimmäinen näkymä Victoria-järvelle tuntui mahtavalta. Vieläkin oli sellainen olo, että onkohan tämä totta ensinkään.

Toiseksi huomio kiintyi jo ennen Mwanzaa siihen, että ihmisiä on joka paikassa. Eihän tämä toki varmaankaan ole mitään verrattuna Hongkongiin tai Bangkokiin, mutta Gaboroneen verrattuna väkimäärä on valtava. Ja kolmanneksi ovat mielessä haukat: Varsinkin iltapäivällä haukkoja on kaupungin päällä satoja metsästämässä ravintoaan. Eikä ole helppoa niilläkään, samoista heinäsirkoista on taistelu.

Tällaiseen kaupunkiin siis saavuimme, koko konkkaronkka. Tien löytäminen eteenpäin olisi kenties ollut vaikeaa, mutta onneksi kollegat Mikko Pyhtilä ja Erne Hakala tulivat vastaan Mwanzan keskustaan huoltoasemalle, ja siitä jatkettiin saman tien kohti meille varattua kotia.

Koti oli valmiiksi kalustettu paritalon puolikas. Toisessa päädyssä asui intialaisperäinen perhe, jonka isä oli töissä vuokranantajan firmassa. Taloon oli helppo tulla ja asettua, siellä kun toimi lähes kaikki valmiiksi, mitä nyt joitain sähkö- ja vesijuttuja jouduttiin laittamaan. Niin, ja kaasuhella vaihtamaan. Mutta siis periaatteessa kaikki toimi, vartiointia myöten.

Asumismuodossa oli vain kolme ongelmaa: Ensimmäinen oli se, että toisella perheellä oli pihapiirissäkaksi täyskasvuista vartiokoiraa ja kolme isohkoa pentua, eli yhteensä viisi koiraa. Ja vaikka ne voitiin teljetä koppiin aina välillä, Kgomo ja kissat voivat ulkoilla vain valvonnan alaisina. Zebra ei itse asiassa uskaltanutoikein ulos mennäkään.

Toinen ongelma oli se, että asunto oli pieni. Kolme pientä makuuhuonetta ja olohuone-keittiö on tietysti aivan hyvä nelihenkiselle perheelle, paitsi että talossa ei ollut muun muassa minkäänlaista työtilaa, ei minulle eikä Katrille. Olohuone oli myös sen verran pieni, että siinä ei esimerkiksi mahtunut missään olemaan normaalikokoista sohvaa.

Ja kolmas ongelma oli äänieristys, tai sen puute. Ikkunat olivat yleiseen tansanialaiseen tyyliin sellaista viipaleina avattavaa mallia. Niistähän kulkee ääni sisään ja ulos täysin esteettä. Ja vaikka tuo naapuriperhe ei mitenkään häiritsevän äänekäs ollutkaan, niin jo normaalit elämisen äänet kantautuivat ikkunoiden läpi aivan kuin olisimme asuneet samassa taloudessa.

Mutta tähän taloon siis asetuimme asumaan, eikä oikeastaan muuta ollut tarjollakaan. Eikä tuo huono vaihtoehto ollutkaan, ei siis tarvinnut sählätä heti ensimmäiseksi vartioinnin, sähkön tai vedenpuutteen tai vaikkapa jätehuollon kanssa. Elämän alkaminen Mwanzassa oli siis monella tapaa helppoa, kiitos vainPyhtilöille ja Ernelle, sekä Riitta Laakiolle.

ELCT-ELVD

Eli Evangelical Lutheran Church in Tanzania - East of Lake Victoria Diocese. Eli Tansanian Luterilaisen Kirkon Itäisen Viktoriajärven hiippakunta on työnantajamme.

Heti seuraavalla viikolla menimme hiippakunnan toimistolle esittäytymään. Samassa yhteydessä hiippakunta sanoi myös jäähyväiset Antti ja Marketta Vanhaselle, jotka olivat olleet käynnistämässä Nyakaton Raamattuopistoa.Tähän väliin täytyy tuupata kiitokset Antille ja Marketalle kaikesta. Raamattuopiston toinen lukukausi on käynnissä, ja sitä se ei olisi ilman heidän työpanostaan.

Jo pelkästään opetussuunnitelmien laatiminen on ollut mielettömän suuri juttu. En voi edes kuvitella tilannetta, jossa olisi pitänyt aloittaa tammikuu niiden tekemisellä. Mutta takaisin marraskuun viimeiselle viikolle. Loppuviikoksi koko hiippakunnan väki lähti kokoustamaan. Hiippakunnan ylin päättävä elin kokoontui Kahamaan. Monet tietävät jo vaikkapa Lähetyssanomien kautta, että siellä tehtiin myös historiallinen päätös.Tämäkin hiippakunta päätti alkaa vihkiä naisia papin virkaan! Ensimmäiset paikalliset naiset vihittäneen papeiksi ensi elokuussa. Kuvista olemme nähneet, että äänestystulos otettiin vastaan suurella riemulla. Me emme kuitenkaan päätöksentekoon osallistuneet, emmekä itse asiassa koko kokoukseenkaan.

Meidän kiireemme jatkuivat muun muassa sillä, että tytöt aloittivat koulunkäyntinsä Mwanzassa heti saman tien.

He ehtivät sopivasti vielä ennen joululomaa pariksi viikoksi Isamilon kansainväliseen kouluun tutustumaan luokkiinsa ja opettajiinsa. Ainakin Elinalle pääsy Isamiloon jo ennen joulua oli tosi tärkeää, koska hän nyt kuitenkin päätti kirjoittaa IGCSEkokeet touko-kesäkuussa. Ja tammikuun koulunkäynti alkoi heti niin sanotuilla Mock-exameilla, eli valmistavilla kokeilla, joilla täkäläisessä systeemissä haetaan paikkoja seuraaviin oppilaitoksiin, kuten lukioon.

Meillä itsellämme alkoi myös työnteko. Marketta ja Antti veivät meidät ensimmäiselle tutustumiskäynnille Nyakaton Raamattuopistolle. Kun pääsimme perille, vt. rehtori Stephano Lingh´wa oli meitä jo vastassa.

Tutustuminen muuttuikin suoraan työksi, kun saman tien istuimme pyöreän pöydän ääreen ja aloimme tarkastella seuraavan vuoden budjettia. Ei siis kovin rauhallinen alku, vaan suoraan asiaan. Se on kyllä kokemuksemme mukaan perin harvinaista Afrikassa.

Siitä se sitten lähti, työnteko. Budjetti ja lukujärjestys seuraavaksi lukukaudeksi olivat oikeastaan ensimmäisinä listalla. Oli hienoa lähteä tekemään kumpaakin, kun ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä todellisuus on. Kuluvan vuoden kirjanpidosta ei ollut juurikaan hyötyä. Lukujärjestyksen tekemiseen oli onneksi olemassa tuo jo mainittu opetussuunnitelma.

ITSENÄISYYSJUHLAT

Joulukuun alkupuolella alkoi sitten tyttöjen kesäloma. Meillä sitä ei samalla tavalla ollut, vaikkakaan työtahti ei mikään hirveän kova ollutkaan.

Järjestimme omat juhlallisuutemme Suomen itsenäisyyden kunniaksi. Melkein koko piskuinen suomalaisjoukkomme lähti itsenäisyyspäivän illansuussa risteilylle Victoria-järvelle. Laivaretken jälkeen jatkoimme itsenäisyyspäivän viettoa perinteisin menoin, syömällä makaronilaatikkoa ja saunomalla.

Kauneimpia joululauluja kokoonnuimme myös laulamaan. Paikka oli tietysti suomalaisittain hieman erikoinen - Tunza Lodge -ravintolan hiekkaranta. Mutta Sylvian joululaulu sai kyllä lisäsäväyksen lintujen laulusta. Ja kyllä ne joululaulut joulusta muistuttavat, oli ympäristö mikä tahansa. Sitäpaitsi, joulu toi katukauppiaiden myyntivalikoimaan myös muoviset joulukuuset...

JOULU TULI - JA MENI

Joulun ajaksi saimme vieraaksi ystävän kielikouluajalta, saksalaisen Danielan. Daniela tuli vuodeksi vapaaehtoiseksi Tansaniaan. Hänen varsinainen asuinpaikkansa on aivan eteläisessä Tansaniassa pienessä kylässä, niin pienessä ettei edes kännykkäverkko toimi, internetistä puhumattakaan.

Danielalle Mwanzan U-turn -supermarket oli aivan ihmeellinen asia, suorastaan paratiisi. Voiko aamiaiseksi todellakin olla muutakin kuin puuroa? Todellisuudessa Uturn vastaa noin suurin piirtein isohkoa suomalaista kyläkauppaa. Danielasta oli myös todella suuri apu, kun muutimme joulun alla isompaan taloon.

Toinenkin jouluvieras tuli kielikoulun kautta. Tansanialainen Celcius tuli vieraaksemme Taborasta, jossa hän aloitti marraskuussa yliopistossa kasvatustieteen opinnot. Celcius oli yksi apuopettajistamme Morogorossa ja hänen setänsä oli pääsihteerinä Botswanan Luterilaisessa kirkossa, kun menimme muinoin sinne töihin. Maailma on pieni. Jouluaattona lähdimme anivarhain ajamaan kohti Serengetin luonnonpuistoa. Puiston portilla olimme seitsemän maissa ja siitä pitkälle iltapäivään katselimme eläinten joulunviettoa. Illaksi palasimme uuteen kotiimme, ja söimme jouluaterian takapihalla. Lämpötila oli illallakin kolmenkymmenen asteen korvilla - eikä lumesta tietoakaan.

Joulukirkkoonkin ehdimme. Itse olin Ernen ja vieraiden kanssa illalla tuomiokirkossa. Tuomiokirkko on muuten vielä rakenteilla, mutta kuitenkin jo täydessä käytössä, niin kuin on kaiketi ollut koko ajan. Kirkkoa itse asiassa laajennetaan. Työ on tehty kuulemma siten, että vanha kirkko on jäänyt sisäpuolelle ja sitten purettu pois. Näin laajennetaan kirkkorakennusta parasta aikaa myös Morogorossa.

Joulujumalanpalveluksen suurin haittatekijä olivat sääsket. Niitä oli kirkossa pilvin pimein, ja ne kävivät innokkaasti kimppuun. Yleensä sääsket täällä Tansaniassa ovat lyhyen kokemukseni mukaan nopeampia mutta vähemmän aggressiivisia kuin serkkunsa kotona Suomessa. Onneksi niin, sillä täkäläisillä sääskillä on tapana myös levittää malariaa. Siltä olemme onneksi vielä toistaiseksi välttyneet, vaikkakaan emme sääskien pistoilta.

TAMMIKUU JA UUSI VUOSI

Nyakaton Raamattuopisto on nyt sitten työpaikkamme, minulla (Pekka) kokonaan ja Katrilla 50%. Katrin toinen puoli työtä on hiippakunnan naistyö. Minusta tehtiin piispa Andrew Gullen pyynnöstä Raamattuopiston rehtori. Sikälihän se on menoa taaksepäin, että opistolla oli jo siis paikallinen johtaja. Tosin pastori Lingh´wa on lähdössä jatko-opiskeluihin elokuussa ja hänellä on johdettavana myös hiippakunnannuorisotyön osasto.

Itse olen Raamattuopiston ainoa täysipäiväinen opettaja. Kaikki muut opettajat, joita on tällä hetkellä yhdeksän, käyvät opettamassa oman toimensa ohella. Tämä aiheuttaa tietysti ongelmia. Muutaman viikon jälkeen huomasin, että on aika lailla turha yrittääkään tehdä koko lukukautta kattavaa lukujärjestystä, riittää kun saa kasaan aina viikon kerrallaan. Ihmisillä on niin paljon muita kiireitä, että se vaikuttaa opetukseenkin.

Muita työntekijöitä on neljä. Kolme keittiötyöntekijää sekä puutarhatyöntekijä-päivävartija. Heistä muuten kukaan ei puhu juurikaan englantia, joten siinähän minä sitten swahililla. Ei ole aina helppoa, joten sanat ”sielewi” eli ”en ymmärrä” ja ”tena” eli ”uudelleen” ovat käytössä tiheään. Hyvä sana käyttää on myös ”polepole” eli hitaasti. Mutta sillä sitä on mentävä, mitä osaa.

Minulle annettin haltuun myöskin opiston talous. Taloudenhoitajaa tai kirjanpitäjää ei juuri tällä hetkellä ole, joten yritän hoitaa myös niitä hommia, papin koulutuksella. Tosin tässä tilanteessa parempi apu on kyllä Exitin tuki ry:n taannoisesta pyörittämisestä, ainakin on joku alkeellinen taju kirjanpidosta. Talouden pyörittämisessä tosin on se helppous - tai vaikeus, miten sen nyt ottaa - että rahaa ei käytännössä juurikaan ole. Ottaessani tilin vastaan, rahaa tilillä oli noin 360.000 paikallista rahaa, eli Tansanian shillinkiä. Siitä piti sitten vielä maksaa myöhemmin pois edellisen vuoden kuluja siten, että käytännössä lähdettiin nollasta. Lisäksi tuloja ei ole muuta kuin lukukausimaksut ja paikkaa vuokraavat ryhmät. Tokihan meille on myös Lähetysseuralta tullut stipendirahaa, mutta sehän ei ole lisärahoitusta, vaan sillä maksetaan joidenkin opiskelijoiden lukukausimaksuja. Opiston kannalta lukukausimaksut ovat liian alhaiset. Opiskelijoiden kulut ovat suuremmat kuin mitä maksuista saadaan. Toisaalta, suurimmalle osalle ihmisiä ja seurakuntia maksut ovat jo tällaisellakin tasolla aivan mahdottomia maksaa.

EVANKELISTOJA SEURAKUNTIIN

Nyakaton Luterilaisen Raamattuopiston ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat palasivat toiselle lukukaudelleen tammikuun 10. päivä. Tai osa palasi. Avajaisjumalanpalveluksessa oli läsnä neljä opiskelijaa viidestätoista, seuraavana päivänä tuntien alkaessa läsnä taisi olla kahdeksan. Mutta siitä sitten vähitellen heitä tuli takaisin siten, että kolmannen viikon lopulla läsnä olivat kaikki 15 - tosin vain muutaman päivän, sillä toinen naispuolinen opiskelijamme palasi takaisin kotiin synnyttämään.

Kurssin ikä- ja kokemusjakauma on huikea: Nuorin opiskelija on viisitoista ja vanhin lienee viiden- ja kuudenkymmenen välillä. Toisilla on pitkä kokemus työstä seurakunnassa, toisilla ei juuri ollenkaan. Ja sitten on vielä yksi jakauma: Muutamat opiskelijoista puhuvat jonkun sanan englantia, mutta suurin osa ei sanaakaan.

Opetus on siis swahiliksi. Voitte vain kuvitella mitä siitä tulee tällä kielitaidolla. Opetuksen voi aina valmistella, ainakin joten kuten. Mutta kun lopussa antaa tilaa kysymyksille... Voi että se on masentavaa, kun ei ensin ymmärrä kysymystä, ja kun sitten vihdoin ymmärtää kysymyksen, ei osaa vastata.

Itse olen opettanut kirkkohistoriaa sekä Exodusta, Katrin osalle tuli systemaattinen teologia sekä englannin kieli.

Parasta aikaa muuten istun tässä valvomassa koetta. Meillä on nyt menossa lukukauden ensimmäisen puoliskon koeviikko, huomenna lauantaina opiskelijat lähtevät viikon mittaiselle välilomalle. Sitten on vielä jäljellä runsas kahdeksan viikkoa lukukautta täällä opistolla. Sen jälkeen alkaa kahden kuukauden seurakuntaharjoittelu. Siihen päälle parin viikon loma ja sitten onkin aika uuden lukukauden.

Elokuun alussa meidän on tarkoitus aloittaa myös toinen kurssi. Se, koulutammeko toisen kurssin evankelistoja vai ensimmäisen kurssin seurakuntatyöntekijöitä, jää nähtäväksi. Odotamme kovasti hakemuksia.

Ennen tuon toisen kurssin alkamista meidän pitäisi saada rakennettua alueelle toinen luokkahuone. Majoitustilojakaan ei ole riittävästi, mutta katsotaan, miten asiat edistyvät. Lähetysseuralta on luvattu rahaa rakennusprojekteihin. Luokkahuoneen rakentaminen täytyisi aloittaa pikimmiten, jotta se olisi elokuun alussa valmis ja käytössä. Ensimmäiset suunnitelmat ovat jo olemassa, niitä täytyy vain vielä hieman hioa. Rahaakin olisi tilillä, kiitos Lähetysseuran - tai oikeammin teidän kaikkien - antamasta tuesta. Eihän Lähetysseura voimitään tukea, ellei se puolestaan saa tukea teiltä.

Laajempikin suunnittelu on menossa. Tarkoitus on laatia tälle Nyakaton tontille kokonaissuunnitelma. Se vaatisi visiointia siitä, mitä täällä on tulevaisuudessa tarkoitus tehdä. Haastavaa, kun on kokemusta alle kolme kuukautta.

NAISTYÖ

Naistyö alkoi vauhdikkaasti. Minä(Katri) olin tammikuusta reissussa noin 15 päivää. Tässä hiippakunnassa on naistyöllä vahvat perinteet. Monille suomalaisille tuttu Mama Lukamisa sekä Riitta Heino ovat olleet uranuurtajia tässä työssä. Viimeksi Maman työparina on ollut Pia Pyhtilä. Vuoden vaihteessa Mama jäi eläkkeelle ja Pia siirtyi lapsityön puolelle. Lähdin siis kiertämään hiippakuntaa työparini, uuden naistyön johtajan, Julia Celestinin kanssa. Uudet ihmiset ovat aina monella tapaa uuden edessä. Naistyökin on varmasti tien haarassa.

Hiippakunta on laajentunut valtavasti eikä kahden ihmisen voimavarat millään enää riitä kiertämään kaikkia seurakuntia. Nyt on kuuntelemisen ja tuulien haistelemisen aika. Mitä kohti Jumala haluaa tätä työtä vietävän?

LÄHETTEJÄ TAPAAMASSA

Ja Pekka jatkaa taas: Helmikuun lopulla olimme koko porukalla Arushassa yhteisessä lähettienkokouksessa. Olihan meitä aika kirjava joukko nuoria ja vanhoja, sekä fyysisellä iällä että Tansanian kokemuksella mitattuna. Oli erittäin mukavaa jakaa kuulumisia muiden työtovereiden kanssa.

Mwanzassahan on tietysti se etu, että meitä suomalaisia lähetysseuran työntekijöitä on nykyisin täällä kuitenkin jonkinmoinen yhteisö, toisin kuin monissa muissa paikoissa.

Mutta kovin monet ovat siis tilanteet, toiset työtä alkamassa, toiset jo eläkkeellä tai sen kynnyksellä. Mutta oli hienoa huomata, että yhteys löytyi hienosti. Kokous ei ollut vain kokous, vaan myös latautumisen paikka, niin ruumiille, kuin sielulle ja hengellekin.

Lähdimme kokousmatkalle siten, että saimme viettää muutaman vapaapäivän Arushassa. Mwanzasta katsottuna Arusha on jo vähän niin kuin unelma, siellähän on jopa oikeita supermarkettejakin - ja kunnon kahviloita. Niinpä vapaapäivät menivätkin aikalailla shoppailun merkeissä, esimerkkinä ostoksista olkoon vaikkapa kissanruoka, sitä kun ei Mwanzasta saanut pitkään aikaan.

Matka Mwanzasta Arushaan on pitkähkö, mutta matkan rasitusta lievitti se, että ajoimme Serengetin ja Ngorongoron läpi. Matkan varrella näimme ainakin miljoona gnuta ja seepraa, tai ainakin siltä se näytti. Elefantteja ja kirahveja osui matkan varrelle myös paljon, ja leijonalaumankin näimme ehkäpä hieman liiankin läheltä. Ja koko matkalla vain yksi rengasrikko, sekin muutaman kymmenen kilometriä ennen ulostuloporttia.

Siellä sitä vaihdettiin rengasta Serengetissä, muutama teki itse työn ja loput pitivät tarkkaa vahtia leijonien varalta, osa autojen katoilla seisten.

SEURAKUNTAKIN PERUSTETTIIN

Katrille annettiin seurakunta hoidettavaksi. Eikä mitä tahansa seurakuntaa, vaan uusi, lauantaina 13. maaliskuuta perustettu Galilean seurakunta Buhongwassa. Katri on tämän uuden seurakunnan ensimmäinen pappi.

Seurakuntaa ei tietenkään perustettu tyhjästä, vaan se erotettiin Nyegezin Neeman seurakunnasta nyt omaksi yksikökseen.

Täällä seurakunnat ovat perustamisen jälkeen vuoden koeajalla. Tämän ajan seurakunta on, paitsi Mwanzan lääninrovastin, myös apulaispiispan erikoishoivassa.

Kysyimme apulaispiispa Makalalta, palautetaanko seurakunta uudelleen kappeliksi, jos se epäonnistuu koeajallaan. Vastaus oli, että jos vuoden koeaika epäonnistuu, sitä jatketaan, kunnes homma toimii!

Perustamisjumalanpalvelus oli siis lauantaina. Samassa yhteydessä piispa Gulle vihki myös seurakunnan kirkon käyttöön. Kaikki asiat siunattiin, jopa sähkötaulu. Se onkin täällä ehkä eniten siunauksen tarpeessa.

Seuraavana päivänä Katri oli sitten jo mukana seurakunnan kahdessa jumalanpalveluksessa.  Ensimmäinen pidetään 7.30 ja toinen meille kotoisasti kymmeneltä. Buhongwassa siirryttiin kahteen jumalanpalvelukseen vain puoli vuotta sitten. Tuolloin klo 10 jumalanpalveluksessa kävi noin 70 henkeä. Nyt aiemmassa jumalanpalveluksessa oli tuo samainen 70 henkeä, kymmenen jumalanpalveluksessa väkeä oli paikalla noin 40. Eli tuo 40 henkeä oli lisäys puolessa vuodessa.

Muutenkin tämä Itäisen Viktorian järven hiippakunta on Tansanian luterilaisen kirkon hiippakunnista joidenkin tietojen mukaan nopeimmin kasvava. Sekä seurakuntien, että niiden jäsenien määrä kasvaa mukavaa tahtia.

Työtä olisi paljon, mutta voimavarat ovat kovin rajalliset. Työntekijämäärä ei millään pysy perässä, vaikka evankelistoja onkin paljon. Eikä työtä ole vain seurakuntien sisällä. Hiippakunnan alueella on vielä miljoonia evankeliumista osattomia ihmisiä.

JA LOPUKSI

Tämä kirje on aika pitkä, pahoittelumme siitä. Yritämme jatkossa kirjoitella vähän tiheämmin, nyt vain todellakaan ei ole ollut mahdollisuuksia siihen. Toivottavasti ette kuvittele, että väheksymme teitä siellä Suomessa, emme todellakaan. Te kaikki ihmiset koti-Suomessa, sukulaiset, ystävät, tutut tai muuten vain työstämme kiinnostuneet ja sitä tukevat, te olette meille tärkeitä. Eikä todellakaan vain rahassa mitattuna vaan varsinkin muistamisessa ja rukouksessa.

Kaikki tuki on todella tarpeen. Hiippakuntamme elää siinä mielessä murroskautta, että suuri osa henkilökunnasta on tehtävässään varsin uusia, piispaa myöten. Niinkuin aiemminkin mainitsin, työtä olisi paljon, työntekijöitä kovin rajallisesti. Seurakuntia on nyt runsas 70. Monien alla toimii lisäksi useita kappeliseurakuntia tai saarnapaikkoja, joita siis itsenäistyy aika ajoin omiksi seurakunnikseen. Uusia kappeleita ja saarnapaikkojakin perustetaan myös koko ajan lisää. Buhongwallakin saarnapaikkoja on viisi.

Mutta pappeja on kuitenkin kaikkiaan vain nelisenkymmentä. Evankelistoja on sentään enemmän. Valitettavasti heidän koulutustasonsa on vain kovin kirjava.

Mutta kaikesta huolimatta, työ jatkuu - ja myös menee eteenpäin. Siihen sitä on luotettava, työhän on Jumalan kädessä. Me olemme vain vaatimattomia apulaisia, kukin omalla paikallamme. Kiitos teille - ja kiitos Jumalalle!

terveisin Pekka Härkönen - sekä Katri, Anne ja Elina

P.O.Box 976

Mwanza, Tanzania

pekka.harkonen@felm.org katri.harkonen@felm.org

+255-7-6582 6571 +255-7-6597 7415