Aurinko on juuri nousemassa ja maan punainen väri alkaa erottua. Kaskaat hiljenevät ja vetäytyvät puunkoloihin odottamaan uutta yötä. Lähistöllä nuoret kukot venyttelevät siipiään ja aloittavat aamuhuutonsa. Uninen karjalauma seuraa paimenta, joka ohjaa laumaansa virvoittavien vetten tykö..
Jälleen on takana yksi Afrikan yö. Ihmiset majoissaan saavat tehdä ristinmerkin. Herra varjeli tänäkin yönä.
Meillä on nyt seitsemän viikkoa takana kielikoulun arkea. Jokainen päivä toistaa rytmillään samaa kaavaa, mitään erikoista ei juuri tapahdu. Vaihtelu on etsittävä aika pienistä asioista.
Jo viime viikolla meille annettiin tehtäväksi ”Tafuta Rafiki” eli etsi ystävä. Ajatuksena on harjoittaa Kiswahilin puhumistaitoja samalla, kun haastattelee jotain ihmistä. Nämä piirit täällä ovat aika pienet, koska matkaa kaupunkiin on useita kilometrejä. En halunnut tehdä haastattelua kenestäkään samasta ihmisestä kuin joku toinen opiskelija oli jo tehnyt ja siksi tehtävä jäi viime viikolla tekemättä. Viikonloppuna olin kävelyllä läheisessä kylässä ja pysähdyin seuraamaan lasten polttopalloleikkiä. Hieman syrjemmällä istui pyörätuolissa nuori, ehkä 13-vuotias poika. Menin hänen luokseen, tervehdin ja otin häntä kädestä. Poika ei puhunut mitään, mutta ymmärsi selvästi mitä sanoin. Parasta oli, että hän ei näyttänyt pelkäävän minua. Jäin siis hänen luokseen ja yhdessä katselimme toisten lasten leikkejä. Kotiin palatessani sain ajatuksen, että tietysti teen ’Ystäväkyselyn’ juuri tuosta pojasta.
Maanantaina juttelin asiasta yhden nuoren opettajan, Celsiuksen kanssa. Tansaniassa vammaisuus yhdistyy ihmisten mielissä kiroukseen ja pahuuteen. Siksi vammaisen lapsen saaminen on vaikea asia monille perheille. Myös Celsius oli ensin vastahakoinen. ”Eikö olisi parempi tehdä haastattelu jostain toisesta ihmisestä. Pyörätuolissa istuva poika ei osaa puhua, eikä ymmärrä puhetta. Mama, (äidiksi Celsius minua kutsuu) et sinä varmaankaan tahdo tuota pyörätuolipoikaa ystäväksesi.” Tapaamisemme perusteella olin kuitenkin varma, että poika ymmärtää puhetta ja kerroin sen Celsiukselle . Pyysin häntä auttamaan minua haastattelussa. Sovimme tapaamisen kylään illaksi, jolloin ihmiset olisivat varmasti palanneet kotiin päivän askareistaan ja myös tuo poika olisi paikalla.
Varjot alkoivat jo pidetä, kun saavuimme kylään. Polttopallopaikalla oli koolla taas sama lasten ryhmä ja myös pyörätuolipoika oli heidän kanssaan. Menimme Celsiuksen kanssa hänen luokseen ja pyysimme pojan veljeä avuksi haastatteluun. Pojan nimi on Momo tai oikeammin Imna Momole, joka on kibenakieltä ja tarkoittaa ’voideltu lapsi on syntynyt’. Antamalla pojalleen tämmöisen nimen, hänen perheensä todistaa Jumalan armosta ja hyvyydestä enemmän kuin kukaan meistä pystyy eläessään todistamaan. Ajattele, että Raamatun aikana kuninkaita ei kruunattu, vaan heidät voideltiin tehtäväänsä. Myös sana Kristus tarkoittaa Voideltua, Kuningasta. Tämä lapsi, jonka sairaus tiedettiin jo syntymän hetkellä, kastettiin ”Voidelluksi, Valituksi.” Minulle se on suuri todistus Jumalan elämää muuttavasta rakkaudesta. Jokainen ihminen on Jumalan silmissä kaunis, siksi myös kaiken elävän tulee olla meidän kunnioituksemme kohteena.
Kyykistyin Momon eteen ja haastattelu alkoi. Aloitin jokaisen kysymyksen sanomalla ensin hänen nimensä. Momo kuunteli tarkkaavaisena, ja joka kerta kysymyksen lopuksi hän väläytti kauniin hymynsä ymmärtämisen merkiksi. Celsius sitten neuvotteli Momon veljen kanssa vastauksesta ja asia kysyttiin Momolta uudelleen tyyliin: ”Etkös sinä tykkääkin syödä riisiä ja lihaa?” Ja jos Momo tykkäsi, hän murahti vastaukseksi ja hymyili. Päiväntasaajalla yö putoaa niskaan kuin kaiken pimentävä peitto. Tuskin olin saanut viimeisen kysymyksen kysyttyä, kun oli jo mahdotonta erottaa värejä ympärillään. Momo hihkui ilosta. Hänet oli nähty. Hänestä oli kiinnostuttu. Hän oli tärkeä. En usko, että sinä yönä oli onnellisempaa nuorta miestä tämän Linnunradan alla kuin Momo.
Minulle tehtävä oli vain yksi muiden joukossa, Momolle jotain paljon suurempaa. Mielenkiintoista oli myös nähdä kuinka tämä pieni hetki vaikutti Celsiuksen ajatuksiin. Haastattelusta on nyt kulunut kolme päivää ja Celsius jännittää kovasti tehtävän purkua. Hän monesti miettii, että mitä muut opettajat ja opiskelijat sanovat, kun kuulevat ystävästäni. Tänään hän tuli luokseni aamuhartauden jälkeen ja sanoi: ”Minä luulen, että Jumala palkitsee sinut Mama siitä mitä teit Momolle. Ja Hän palkitsee myös minut, koska minä olin sinun kanssasi!”
Äiti Teresa on kirjoittanut:
”Kun Kristus tulee ihmisten keskelle, tulee Hänen mukanaan ilo. Ihmiset kaipaavat Jumalaa, eivät meitä.”
Teitä Rakkaita Rakkaita Ystäviä Siunaten ja Ikävöiden,
Katri