Ihmisen ikävä...
Tällä hetkellä mun ikkunasta näkyy auringossa kylpevät vehreät puskat, kuusen uusi vuosikasvu, lehtevä koivu ja naapurin mummo kyttäämässä ikkunassa. Jos katson alaviistoon, katseeni saavuttaa viheriän kera muutaman voikukan, ja jos päätä kääntää näkee vielä magnolia-puun, joka näki parhaan kukkaloistonsa abouttiarallaa kuukausi takaperin. Selkäni takaa tuijottaa tyhjä uksi, jota aiemmin peitti Suomesta tulleet kortit, lattialla makaa muutama matkalaukku avoinna, ja päässäni pyörii kysymykset mahdottomasta tehtävästä. Pitäisi pakata, mutta kuinka vaikeaa voi olla 3,5 kuukauden tavaroiden pakkaaminen muutamaan matkalaukkuun, niin fyysisesti ja henkisesti?
Kuten osa tarkoilla silmillään on varmasti huomannut, jotenkin kummallisesti mun nimeni on ilmestynyt KN1:sen isoslistalle yöisosen hujakoille. Kuinka ihmeessä tämä on mahdollista, kun mun pitäs palata täältä vakituiseen vasta heinäkuun lopussa? Ikävä kasvoi liian suureksi. Tuntui, että oli aika päästä kotiin. Sinällään hauska ”sattuma”, sillä edeltäjäni otti samana päivänä, kun minä päätöksestäni ilmoitin au pair-perheelleni, yhteyttä ja kyseli kesätöitä. Juttu sinällään päättyi onnellisesti, hän sai kesätöitä, minä pääsen kotiin ja au pairia ei perheestä puutu. Ja tunnetusti minähän en sattumoihin usko :D
Niin... ikävä. Kaikilla on varmasti ollut joskus ikävä. Tuo typerältä kuulostava sana on kuitenkin aika merkityksellinen ja suuri asia. Se saa itkemään, se saa nauramaan, ja välillä tuntuu että sen voimalla jaksaisi siirtää vaikka vuoria jos sopiva vuori sattuisi kohdalle. Oli kyse sitten ihmisen ikävästä, tai koti-ikävästä. Jonkun paikan ikävästä, tai mahdollisesti voi ikävöidä jotain muistoa, tilannetta. Itselläni koti-ikävä on tällä hetkellä se suurin ikävä, jonka sisään mahdutetaan kaikki muutkin ikävät. Hassua sinällään, myös Raamatussa puhutaan koti-ikävästä. Paavali kirjoittaa 2. Korinttilaiskirjeessä suoranaisesta taivas-kaipuusta, ja varmasti jokaisella kristityllä on hinku päästä taivaan kotiin Jumalan luo. Ennen viikonloppua varmasti moni luki amerikkalaisen evankelistan ennustuksen maailmanlopun alkamisesta, ja uskokaa tai älkää, osa vakaasti uskoi tämän herran puheisiin. Ja ne jotka uskoivat, joutuivat pettymään pahan kerran, kun eivät vielä taivaan kotiin päässeetkään. Vanhukset odottivat hartaasti rampoina sängyissään, josko Jumala jo ottaisi hoteisiinsa taivaan kotiin. Paavali kuitenkin kehottaa olemaan turvallisella mielellä.
Aika aikaansa kutakin, tapaa äiteeni sanoa, niin tässäkin asiassa. Jotenkin näin kun sitä miettii, istuksii tässä koneen ääressä ja kelailee, että huomenna sitä pitäisi kotio lentää, tuntuu, että se viisi kuukautta, mitä aikaani täällä olen viettänyt, olisi kulunut kuin siivillä. Vaikka vain muutama viikko sitten soittelin kavereille, ettei aika kulu millään, että voi kun pääsisi jo kotiin. Nyt kun kotiin lähtö on ihan nurkan takana, vain yhden yön päässä, tuntuu kummalliselta. Pääsen taas kotiin. Kyllä. Mutta kuitenkin, on monia hauskoja hetkiä, muistoja, kavereita, lempipaikkoja, joita Wienissä jään kaipaamaan. Kahvilakulttuuria, croisantteja, öistä kaupungin kauneutta, Tonavan viileitä rantoja, Kahlenbergin maisemia. Kummallista, välimerellistä tuoksua.
Kiitoksia teille kaikille, jotka puolestani olette rukoilleet tämän matkan aikana, ja on vain hauskaa, jos teitä olen näillä kirjeillä saanut viihdyttää. Wien vaikenee, mutta minä en :D Nähdään taas rakkaat pullanmurut, ja siunausta viimeisiin koulu- ja työpäiviin ennen kesää!
Sini, Wien